Suru suunnaton, vaikka mustissa kulje en.
Yksinäinen, mutta vaikenen.
Vaiennut on myös ääni puhelimen, ei soittoja, ei viestejä
vain muutamat ovat jäljellä, jotka mukana jaksavat, Ystävät.
Puhti on poissa, jaksa en, entiseen verrattuna haamuna kuljeskelen.
Hyvä hetki, huono hetki, seuraavat peräkkäin.
Panikin tuntu kurkussain, yritän hymyillä, jostain voimaa ammentaa hetkeen seuraavaan.
Eiväthän kaikki unhoita ystävää joka välillä tummissa vesissä vaeltaa,
toivoen pieniä ilon pirskahduksia tielleen,
kävelyretkiä, kahvitteluja kera Ystävän.
Kaikkihan tietävät
Poikani kuoli,
Minä kuollut en.
Äityli