Soitto tulee sairaalasta.
Tulkaa. On lähdön aika… Taivaan Kotiin.
Lyijynraskas sairaala muisto imeytyy jäätävänä sydämiimme.
”On hiljainen taivaanranta”.
Itku tulee turtuneisuuden läpi ja se on enemmän kuin saatamme kestää.
Itku tulee syvältä ja raastaa sielua.
Luopumisen kipu lyyhistää joka vuosi makuulle asti.
Ei aika
eikä mikään muukaan
milloinkaan
voisi parantaa kipuamme siitä, että
Sinä olet poissa.
Entiselleen ei lähdettyäsi mikään palaa.
Jotain tärkeää on lähtenyt… Se joku on tarpeen.
Kompuroimme ylös polvillemme ja seisoallemme.
Elämä kuljettaa eteenpäin vaikka
aika tuntuu pysähtyneen ja menettäneen merkityksensä.
Mieli pysähtyy ja ei ehdi mukaan. Se ei ota uskoakseen eikä kuuntele.
Se ei muista,
eikä näe eteen, ei taakse.
Se ei ymmärrä.
On vaikea luopua rakkaimmastaan vaikkei kukaan toista omistakaan.
Itku yllättää yhä. Surun voima yllättää.
Missä jaksan oman osani? Kiiruhtaa ei voi.
Muistot palaavat luoksemme ja lohduttavat.
Surunmatkaaja